3
Sunnuntai 1. syyskuuta
Neljältä iltapäivällä rikosylikomisario Roy Grace pysäköi kaksiovisen
Alfa Romeonsa lähes tyhjälle pysäköintipaikalle vastapäätä
Fordin vankilaa Länsi-Sussexissa. Hän oli pukeutunut farkkuihin,
t-paitaan ja pusakkaan ja tullut tänne tarkoituksellisesti viikonloppuna
sovittuaan ensin ennestään tutun vankilanjohtajan kanssa,
ettei käyntiä merkittäisi työasiaksi vaan yksityisvierailuksi. Hän
uskoi, että saisi pian erittäin hyvän syyn salata vierailunsa esimieheltään,
apulaispoliisipäällikkö Cassian Pewelta. Mies kyselisi
varmasti käynnin syytä, jos se tapahtuisi työaikana.
Poliisit karsastivat yleensä vankilavierailuja, koska tiesivät joutuvansa
ensimmäisinä kohteiksi, jos sattuisivat olemaan paikalla vankilamellakan
puhjetessa. Siviilivaatteista ei ollut pienintäkään hyötyä,
ammatti huokui heistä kuin halpa partavesi. Useimmat rikolliset
haistoivat heidät kilometrin päähän. Sinivuokot. Kytät. Paskajalat.
Grace oli täällä hiljattain saamansa kirjeen takia, joka oli herättänyt
hänen uteliaisuutensa. Se oli hänen entiseltä työtoveriltaan,
rikosylikonstaapeli Guy Batchelorilta, joka oli menettänyt virkansa
syyllistyttyään vakavaan rikokseen.
Terve Roy,
toivottavasti sinne kuuluu hyvää. Täältä ei ole paljon raportoitavaa,
paitsi että odotan vankeusajan lyhennystä koskevan anomukseni
käsittelyä. Vankitoverini ovat kohdelleet minua paremmin
kuin pelkäsin – ainakin tähän mennessä. Kirjoitan, koska
sain mahdollisesti kiinnostavaa tietoa eräästä yhteisestä ystävästä.
En mainitse nimiä, koska nämä kirjeet luetaan, mutta tiedän,
että halusit tehdä jotakin sen kirkonpenkin suhteen. Voin ehkä
auttaa. Jos ehdit poiketa, lupaan, ettei reissu mene hukkaan.
Kaikkea hyvää sinulle ja koko tiimille – teitä on ikävä!
Guy
16