”No, millähän tavalla sitä ilmestyy meille? Taikomalla? Vai kotitonttuko
12
sitä tuo?”
”Okei, okei, muskelimimmi – no, pysäköin tuohon.” Niall ajoi
tyhjään parkkiruutuun kohtalaisen matkan päähän marketista.
Eden nappasi käsilaukkunsa ja hyppäsi ulos, antoi lentosuukon,
paiskasi oven kiinni ja lähti juoksemaan autorivien välistä.
Niall käänsi autoradion kovemmalle. Laura Palumbo lauloi Life
Goes On.
Sitten kappale vaihtui. Niallin teki mieli savuketta, mutta Eden ei
halunnut hänen tupakoivan autossa. Totta puhuen Eden ei suvainnut
tupakointia ollenkaan. Niinpä hän vain istui ja kuunteli musiikkia,
vilkaisi huolissaan rannekelloaan ja sitten auton kelloa. Van
Morrisonin Brown Eyed Girl loppui, ja vuoroon tuli Johnny Cashin
You Are My Sunshine. He rakastivat molemmat countrymusiikkia.
Toivottavasti Eden palaisi ennen biisin loppua – tämä oli yksi hänen
suosikeistaan.
Mutta hän ei palannut.
Niall kuunteli seuraavan kappaleen. Ja seuraavan.
Äkkiä hän tajusi, että oli kulunut kaksikymmentä minuuttia.
Mitä hittoa? hän ihmetteli. Eden ostaa tietysti muutakin, vaikkei
pitänyt.
Taivas tummeni entisestään. Mahdollisuudet nähdä formulakisan
loppuvaiheet hupenivat nopeasti. Hän oli tallentanut
ohjelman ja voisi katsoa sen myöhemmin tai huomenna, mutta se
ei tosiaan ollut sama asia. Nyt hän alkoi pelätä, ettei ehtisi pyöräilemäänkään
ennen sadetta.
Niall vilkaisi taas kerran auton kelloa, sitten rannekelloaan. Seuraava
kappale. Kaksikymmentäviisi minuuttia. Puoli tuntia. Mitä
hittoa se nainen kuppaa? Samassa hän raivostui ja iski rattia – ja irvisti
kivusta.
Hän odottaisi enää maksimissaan viisi minuuttia.
Kuinka kauan yhden kissanhiekkapussin osto voi kestää?
Kello oli jo 15.50.
Lopulta hän menetti hermonsa ja päätti lähteä hakemaan vaimonsa.