Eden jatkoi tutkimustaan ja deletoi luvan saatuaan pari muutakin
appia.
Heidän tultuaan Upper Shoreham Roadille, jolla oli kuudenkympin
nopeusrajoitus, Niall osoitti taivaalle kertyviä pilviä. ”Kahden
tunnin päästä sataa jo. Illalla pitää hakea asiakas Heathrow’lta,
ja haluaisin tosiaan käydä pyörälenkillä formuloiden jälkeen, treenata
vähän ennen töihin lähtöä. Eikö tämä voi odottaa huomiseen?”
”Kissa ei osaa pidätellä, rakkaani”, Eden sanoi. ”Pysäytä vain
marketin eteen, niin juoksen sisään, nappaan hiekan ja tulen takaisin.
Viisi minuuttia.”
”Lupaatko? Kyllä se tiedetään, millainen sinä olet kauppaan
päästyäsi – alat ostella kaikkea mahdollista, mitä luulet tarvitsevasi.”
Eden virnisti ja kosketti Niallin reittä vihjailevasti. ”Tarvitsen
11
vain sinut.”
”Juu juu!”
Eden nojautui lähemmäksi ja suukotti miestään poskelle. Hän
näki tämän silmissä jälleen oudon katseen, joka herätti hänessä levottomuutta.
Katse oli niin erilainen kuin alkuaikoina – silloin se oli
ollut niin syvästi rakastunut. ”Minä lupaan”, hän sanoi.
Niallin äiti oli espanjalainen. Sukutaustansa ansiosta Niallilla
oli paksut tummanruskeat kiharat ja kasvot, jotka toivat Edenin
mieleen ensi alkuun nuoren Dominic Westin. Hymyillessään Niall
olikin maailman komein mies. Vihaisena hän näytti melkein neandertalilaiselta.
Heillä oli yleensä tapana käydä sunnuntaisin National Trustin
ylläpitämissä kartanoissa, joihin pääsi ilmaiseksi jäsenkortilla.
Tänään
he olivat kuitenkin ottaneet kohteekseen toisen säätiön omistaman
Parhamin kartanon – Parham Housen – ja kävelleet sen upeassa
kaurispuistossa.
Niall kääntyi valtavan Tesco-supermarketin parkkipaikalle. Täältä
oli vielä viiden kilometrin matka heidän kotiinsa Brightoniin, ja
edessä mateleva autojono poltti taas hänen proppunsa. ”Katso nyt
tätä – voi paska, täällä menee ikuisuus.”
”Jätä minut vain jonnekin ja hae parkkipaikka. Etsin sinut sitten.”
”Pärjäätkö yksin? Hiekka on painavaa.”
Eden katsoi häntä syrjäkarein. ”Milloin viimeksi ostit?”
”Ööö – en muista.”