”Huomio, ilmoitus osastovastaaville – koodi 6.”
Parissa minuutissa paikalle saapui useita henkilökunnan jäseniä.
Seitsemän, Niall laski.
Vartija selitti tilanteen. ”Tämän herran vaimo on kadonnut. Ikä
kolmekymmentäyksi, olkapituiset ruskeat hiukset, vaaleanpunainen
paita ja valkoiset shortsit. Rouva Eden Paster-Noster. Etsikää
15
joka käytävältä.”
”Paternoster!” Niall korjasi tällä kertaa.
”Anteeksi. Eden Paternoster”, vartija sanoi henkilökunnalle.
Näiden kiiruhdettua tiehensä vartija kysyi: ”Olisiko hän voinut
jo lähteä?”
”No, hän tiesi, missä auto on.”
”Ettei hän olisi mennyt vaikka Marks & Spencerille tai McDonald’sille?”
”Ei, jos ei jommassakummassa myydä kissanhiekkaa.”
Vartija ei hymyillyt.
”Ehkä ette huomanneet toisianne, jos hän lähti tullessanne toisesta
ovesta?”
Niall kohautti olkiaan. Se oli tietenkin mahdollista. Ehkä hän
teki vain kärpäsestä härkäsen. Hän otti puhelimen nopeasti taskusta
tarkistaakseen, oliko Edeniltä tullut viestiä, ja yritti sitten taas
soittaa.
Numeroon ei saatu yhteyttä.
”Koska ne toiset paikat menevät kiinni? Neljältä myös?” Niall kysyi.
”M&S kyllä, mutta ei McDonald’s.”
Kaikki työntekijät palasivat takaisin viidessä minuutissa. Eden ei
ollut myymälän tiloissa.
Niall kiitti heitä ja tunsi äkkiä olevansa täydellinen aasi. Ehkä
vartija oli oikeassa ja Eden menikin ulos samalla kun hän tuli sisään.
Hän kiiruhti takaisin autioituvalle parkkipaikalle ja pölyisen
mustan avobemarin luo. Hän tiesi nostaneensa katon ja lukinneensa
auton, mutta kurkisti silti ikkunasta.
Eden ei ollut autossa.