Esipuhe
”Jääkärikenraalimajuri Antero Svenssonista ei ole kirjoitettu elämäkertaa,
kirjoita Antista.” Näin minulle lausahti kenraaliluutnantti Erkki Laatikainen
vuonna 2013 käymässämme keskustelussa. Ajatus jäi muhimaan mieleeni,
kunnes kuusi vuotta myöhemmin otin yhteyttä Antero Svenssonin sisarenpoikaan
Heikki Haavistoon. Heikki kannatti lämpimästi kirjahanketta ja kehotti
minua ottamaan yhteyttä Svenssonin tyttärenpoikaan, Christian Jakovlewiin.
Myös Christian kannatti kirjahanketta, ja niin syksyllä 2019 aloitin
Antero Svenssonin elämäkerran kirjoittamisen.
Tämä teos kertoo miehestä, jolla oli kutsumus ryhtyä historianopettajaksi,
mutta joka valitsi kuitenkin upseerinuran. Monille Svenssonin Auranrannan
opiskelutovereille tuli yllätyksenä, että juuri Svenssonista tuli sotilas: hänestä,
jolle sota oli ikävä ja vastenmielinen pakkotila, joka oli syvässä ristiriidassa
hänen ylevän ja suurpiirteisen perusluonteensa kanssa.
Antero Svenssonin sotilasura alkoi jääkärikoulutuksessa Saksassa. Vapaussodan
jälkeen ratsuväessä palvelleen nuoren luutnantin tie vei Sotakorkeakoulun
ensimmäiselle kurssille, josta valmistuttuaan Svensson määrättiin
yleisesikuntaan tiedusteluosastolle. Pedagogisesti taitava Svensson siirrettiin
yleisesikunnasta Sotakorkeakouluun opettajaksi. Tämän jälkeen Svenssonin
sosiaalisia taitoja tarvittiin ulkomailla. Hän toimi vuosina 1930–1933 sotilasasiamiehenä
Puolassa, Romaniassa ja Tšekkoslovakiassa. Avartavan ulkomaankomennuksen
jälkeen seurasi paluu yleisesikuntaan tiedustelupäälliköksi.
Yleisesikunnassa elettiin innokkaiden jääkäriupseerien aikaa heidän kehittäessään
Suomen puolustusvoimia. Tässä kehitystyössä Svensson oli
11