K e s y t ö n J i m M o r r i s o n
seksuaalisuudesta. Joan Didion puolestaan muistuttaa, että Jim
kirjoitti lähestulkoon kaikki Doorsin sanoitukset. Jimin tekstit
ovat Didionin mukaan joko monimielistä vainoharhaa tai
yksinkertainen yritys nostaa rakkauden ja kuoleman teemat
äärimmäiseen
huippuunsa.
Vogue-lehdessä Jimiä kuvataan yhdeksi ihastuttavimmista ihmisistä,
ja aikakauden kaksi parasta kriitikkoa, Village Voicen
Richard Goldstein ja Crawdaddyn toimittaja Paul Williams, hehkuttavat
Jimiä kerta toisensa jälkeen. Jokaisen makuun löytyi
siis samastujia.
Jim otti vaikutteita tyyliinsä historian suurista hahmoista.
Esimerkiksi hiukset ja pään asento juonsivat juurensa Plutarkhoksen
tekemästä Aleksanteri Suuren kuvauksesta. Kiharat ja
kaulalihakset taas muistuttivat Michelangelon veistämiä rintakuvia.
Haastatteluissa Jim viittasi Brandon tapaan kirjoihin,
kuten Friedrich Nietzchen Tragedian syntyyn. Jim teetätti itselleen
käärmeennahasta ja ponien sikiöistä valmistettuja pukuja.
”Ajattele meitä eroottisina poliitikkoina”, hän totesi Newsweekin
haastattelussa.
Konserteissa Jim esiintyi kuin Siperian shamaani, ravisteli
tamburiinia intensiivisesti ja vajosi transsinkaltaiseen tilaan johdattaen
yleisön yhteiseen ekstaasiin. Hänen sanoituksissaan liikutaan
sellaisissa teemoissa kuten hulluus, vankeus, abortti,
isänmurha, insesti ja murha. Jim lauloi käärmeistä ja hukkuvista
hevosista aikana, jolloin muut artistit lauloivat kukista hiuksissa
ja noususta huipulle ystävien pienellä avustuksella. Jim pakotti
kuulijat rikkomaan omia rajojaan, murtautumaan niiden toiselle
puolelle. Hän eli reunalla, ja kuten kunnon eksistentialisti, hän
tajusi, että loppu on lähellä. Hän kertoi sukupolvelle, joka kaipasi
rakkautta, että musiikki on ainoa todellinen ystävä.
Jim puhui usein yksinäisyyden tuomasta kivusta. Hän toi
esiin sukupolvensa kärsimättömyyden, turhautumisen ja vihan
siitä, miten asioita hoidettiin. Kuulimme uskomattomia tarinoita,
12