J o h da n t o
kirjoittaminen kiinnosti minua. Harkitsin tuolloin tekeväni kirjan
Frank Zappasta, jos tämä suhtautuisi myötämielisesti yhteistyöhön.
Jim totesi siihen: ”Haluaisin lukea kirjan Elvis Presleystä.”
Niinpä sitten myöhemmin, kun kirjoitin kirjan Elviksestä, omistin
sen Jimille. Sattui vielä niin, että molemmissa kirjoissa oli
sama Simon & Schuster -kustantamon kustannustoimittaja Jonathan
Dolger. Kun Elviksen elämästä kertova kirjani julkaistiin
vuonna 1971, oli jo tullut tieto Jimin menehtymisestä Pariisissa.
Jonathan kysyi minulta silloin, tekisinkö kirjan Jimistä, ja minä
vastasin myöntävästi.
Kaikki eivät nähneet Jimin erityislaatuisuutta, vaan heille hän
oli vain yksi Hollywoodin seksikkäistä komistuksista. He pitivät
Jimiä vähäpätöisenä ja intellektuellina katurockin edustajana.
Joidenkin mielestä hän muistutti entisaikojen runoilija-laulajaa,
bardia, joka veti ensin liikaa LSD:tä, sitten liikaa alkoholia, käytti
tiukkoja nahkahousuja, järkytti kaikkia laulamalla äitinsä naimisesta
ja jonka ura huipentui sukupuolielimen paljastamiseen
10 000-päisen yleisön edessä Miamin-konsertissa ja sitä seuranneeseen
11
pidätykseen.
Mutta jopa näiden kyynikoiden oli tunnustettava, että Jim
Morrison oli eräänlainen elämää suurempi kulttuurinen supersankari,
joka nostatti yhtä helposti niin teinitytöt kuin osan miehistäkin
seksuaalisen aallon harjalle. Hän sai myös älyköt pohtimaan
syvällisiä samaan aikaan kun suki hiuksiaan ja jakeli
lentosuukkoja teinilehtien sivuilla. Newyorkilainen kriitikko,
Columbian yliopiston englannin kielen professori Albert Goldman
kutsui Jimiä lainelaudalla syntyneeksi Dionysokseksi tai
hippi-Adonikseksi. Poseeratessaan Doorsin alkuaikojen valokuvissa
erektio toisessa lahkeessa ja myöhemmin ylävartalo
paljaana nahkahousuissa Jim inspiroi Digby Diehliä – josta
tuli myöhemmin The Los Angeles Timesin kirjallisuustoimittaja.
Diehl viittaa Jimin imagoa käsittelevässä artikkelissa Norman
O. Brownin freudilaiseen käsitteeseen lapsen monimuotoisesta