J o h da n t o
hautapaikkoja kuten Colette, Heloise ja Abelard, Sarah Bernhardt,
Edith Piaf, Oscar Wilde, Honoré de Balzac, Proust, Rossini,
Bizet ja Chopin. Jim oli toivonut tulevansa haudatuksi samalle
hautausmaalle.
”Hautajaisissa ei ollut virallista siunausta, ja se sopi tilanteeseen
hyvin. Heitimme hautaan kukkia ja multaa ja hyvästelimme
hänet”, Siddons kuvaili.
Seuraavina päivinä saatiin pieniä tiedonmurusia, mutta ne
vain lisäsivät hämmennystä ja ihmetystä. Kaksi päivää kuoleman
jälkeen huhut olivat kiirineet Pariisista Lontooseen ja sieltä
Yhdysvaltoihin. Huhujen alkulähteeksi paljastui boheemialueen
diskossa työskentelevä dj, joka oli julkisesti ilmoittanut Jimin
kuolemasta jo tämän kuolinpäivän iltana. Keskiviikkona, samana
päivänä kun Pamela esitti runoilija James Douglas Morrisonin
kuolintodistuksen Yhdysvaltain suurlähetystössä ja jolloin
hänet laskettiin haudan lepoon, United Press International uutisoi,
että Jim ei ollut kuollut, vaan hän oli hyvin väsynyt ja keräsi
voimia jossain pariisilaisessa sairaalassa. Ranskalainen musiikkialan
ammattilehti otsikoi: ”Jim Morrison – EI OLE KUOLLUT!”
Mistä kaikki tämä kieltäminen ja salailu? Miksi lääkäri ei antanut
julkista lausuntoa? Liittyikö poliisi asiaan, ja jos liittyi,
niin miksi? Miksi kaikki Pamelan ystävät Pariisissa kieltäytyivät
kommentoimasta Jimin kuolemaa? Miten on mahdollista, että
Yhdysvaltain kansalainen pystyttiin hautaamaan niin nopeasti ja
kaikessa hiljaisuudessa sellaiselle tunnetulle hautausmaalle kuin
Père-Lachaise? Vai oliko Jim oikeasti vielä elossa jossain paikallisessa
sairaalassa? Mitä ihmettä oikein tapahtui? Billy Siddonsilla
ei ollut mitään lisättävää. Pamela puolestaan oli vetäytynyt
syrjäiseen paikkaan toipumaan järkytyksestä.
Aika kului, ja kultti Jim Morrisonin ympärillä kukoisti. Fanit
lähettivät kirjeitä ja runoja Elektra Recordsille ja Doorsin toimistoon.
Kaksi surevaa ihailijaa teki itsemurhan. Media suitsutti
Morrisonia, ja toimittajat alkoivat jo kirjoittaa J-kirjaimen
17