Prologi
kylmä tuuli ei ulottunut tänne suojaisaan uomaan. Samalla pilvilauttojen
välistä pujahti aurinko esiin. Tajusin pysähtyä ja laskea
repun selästä. Silloin rauha tavoitti minut ensimmäistä kertaa oikein
kunnolla sillä retkellä.
Toki aivan koko ajan minulla on tietty mielenrauha, kun vaellan.
Jo se, että kännykkä on pois päältä tai lentotilassa, karkottaa
stressin. Vaelluksella keskityn koko ajan hetkeen: säähän, maastoon,
suunnistukseen, nuotion sytytykseen, kahlaukseen, teltan
pystytykseen – kaikkeen, mikä vaikuttaa elämään ja etenemiseen
juuri nyt, kun muita ihmisiä ei ole ehkä peninkulman tai parin
säteellä. Se pitää ajatukset poissa työkiireistä ja arkimurheista ja
tuottaa hyvää mieltä.
Kun katselen lounasnuotiolla lämpenevää kattilaa, tavoitan
tiettyä rauhaa, mutta en voi olla huomaamatta taivaalla leijailevia
tummia pilviä, jotka hoputtavat syömään ennen sadetta. Ehkä
haluan ehtiä illaksi joen rantaan asti, on riennettävä. Tai polttiaiset
patistavat minut jatkamaan matkaani olkapäidenlepuutustauolta.
Aina löytyy jokin veruke, joka ajaa minut jatkamaan matkaa
ripeästi.
Nihasanjohkan somerikossa join siis vesipullon tyhjäksi, täytin
sen ja join lisää. Levitin istuma-alustan takamukseni alle ja nojasin
selkäni reppuun. Avasin keksipaketin ja haukkasin. Suljin silmäni.
Nyt ei ollut kiire mihinkään.
Yksinvaelluksella haluan aina nähdä niin paljon – tänään vielä
tuonkin puuttoman skaidin yli, seuraavaankin laaksoon, kartalta
bongaamalleni kammin rauniolle, kurulle, purnulle. En malta
juuri pysähtyä vaan mennä kouhotan. Tutkimusmatkailu on juuri
sitä mitä haluan tehdä ja mistä nautin, en valita, mutta on tärkeää
ja erityistä myös hiljentyä rauhan ääreen. Kohtaamisia ei voi
• 10 •
pakottaa.
On minulla silti joka ilta pienoiset treffit rauhan kanssa, sillä
hän jakaa telttani. Juuri siksi pohdinnan jälkeen otin tälle