I osa: ”Kohtalon tiet ovat arvaamattomat”
tumma huopahattu, joka jökötti hänen päässään kuin pannumyssy.
Asu oli yhtä tunnusomainen kuin mikä tahansa univormu. Ja
lisätodisteeksi, jos sille nyt olisi ollut enää tarvetta, hänen kannoillaan
käveli pitkä, luiseva ja kunnioittavan näköinen mies, joka
vastasi pilkulleen tiedusteluraporttien kuvausta merkkihenkilöä
alati seuraavasta turvamiehestä.
Nyt oli selvää, miksi poika ja hänen huoltajansa olivat lähteneet
koneesta. Heidät oli komennettu ulos, ja heidän lippunsa oli
mitätöity viime hetkellä, jotta matkustamoon saatiin tilaa kahdelle
vip-matkustajalle.
Seuraavien sähköisten hetkien aikana – kukapa olisi voinut
moittia, jos vakooja tunsi rumpujen kumisevan koko kehossaan
– hän kiiruhti lähimpään puhelimeen ja ilmoitti suurella vaivalla
hankkimansa uutisen: Winston Churchill ja Scotland Yardin komisario,
joka tapasi seurata hänen vanavedessään, olivat nousseet
. 17
Englantiin lentävään koneeseen.
Saksan suurlähetystö sijaitsi kukkulan huipulla Lissabonin
laitamilla, vanhanaikaisella ja vehreällä asuinalueella. Korkean
takorautaisen
aidan takana kohoava rakennus oli kuin vankka
punatiilinen linnoitus. Ja sen ylimmän kerroksen sokkeloihin, ullakkohuoneisiin,
joiden ikkunat antoivat Atlantille ja horisontin
takana valloitustaan odottavalle maailmalle, oli perustettu Saksan
sotilastiedustelupalvelun Abwehrin paikallinen päämaja. Sitä johti
Albert von Karsthoff, mutta tämän tiesivät vain harvat ja valitut
suurlähetystön porttien sisäpuolella ja sitäkin harvemmat niiden
ulkopuolella.
Albert von Karsthoff oli Saksan Wehrmachtin majuri, joka
kuului arvostettuun sotilassukuun mutta esiintyi alansa sääntöjen
mukaisesti peitenimellä (tosin hän oli pitänyt huolen, että siinäkin