Salamurhaajien yö
saksalaisjoukkojen tieltä. Portugali oli kuin keidas – mutta vain
tilapäinen,
vaarallisen epävarma turvapaikka. Pakolaisia ei suinkaan
14 .
toivotettu avosylin tervetulleiksi: niillekin, joilla oli kelvollinen
viisumi, myönnettiin vain kolmenkymmenen päivän oleskelulupa.
Ja vaikka poliisi valvoi viisumipakon noudattamista
enimmäkseen leppoisasti, moni pelkäsi, ettei maa säilyisi kauan
puolueettomana.
Puolueettomuus oli vaarallinen kansallinen strategia – sopimus,
joka ei ollut edes allekirjoittamattoman paperiarkkinsa arvoinen.
Sota saattoi vyöryä milloin tahansa Pyreneiden ylitse falangistien
hallitsemasta Espanjasta tai Vichyn Ranskasta, ja silloin pakolaiset
jäisivät ansaan mantereen laidalle – he seisoisivat selkä kuohuvaa
Atlanttia vasten Gestapon ottaessa heidät tähtäimeensä.
Kaksimoottorinen DC-3, joka lennätti matkustajia ja rahtia neljästi
viikossa Lissabonista Whitchurchin lentokentälle Bristoliin,
tarjosi ulospääsyn, mahdollisuuden paeta natsien verisiä vainoja
pysyvästi. Englanti oli turvallinen paikka, ja sieltä käsin saattoi
pyrkiä Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan ja aloittaa kokonaan uuden
elämän. Tällaiset mahdollisuudet väikkyivät pakenevien unelmissa.
Paikka BOAC:n lennolle Lissabonista oli kuitenkin kiven takana.
Ensimmäisen esteen yli saattoi tosin ponkaista helposti, jos
oli nokkela tai omisti paksun rahatukon: se oli nimittäin vaatimus
kauttakulkuviisumista. Toinen ongelma oli huomattavasti hankalampi,
koska se määräytyi matemaattisesti: DC-3-koneessa oli tilaa
vain kolmelletoista matkustajalle.
Lipputiskillä vallitsivat vahvasti myyjän markkinat. Kiivastahtista
ja raivokasta huutokauppaa käytiin epätoivoisesti päivästä
toiseen.
Väkijoukkoa tarkkaileva vakooja oli kokeneena asiamiehenä
varmasti niin kurinalainen, ettei kiinnittänyt kuin ohimennen