Itsenäisyysajattelun herääminen –
Jääkäriliikkeen esi- ja ensivaiheet
Suomi-niminen itsenäinen valtio syntyi
vuonna 1917. Sitä ennen maan alueet olivat
olleet vuosisatojen ajan osa joko lännessä sijaitsevaa
11
Ruotsin kuningaskuntaa tai itäistä
Venäjän keisarikuntaa. Monet sodat sekä
niitä seuranneet rauhat ja rajankäynnit olivat
muokanneet alueen naapurivaltioille kuuluneiden
osien muotoa ja kokoa, mutta Suomena
alue ei esiintynyt virallisilla kartoilla noina
vuosisatoina.
Vuosien 1808–1809 Suomen sota keisari
Aleksanteri I:n valtakaudella ja sodan päättänyt
Haminan rauha vakiinnuttivat tilanteen
yli sadaksi vuodeksi. Koko Suomi kuului autonomisena
suuriruhtinaskuntana Venäjän
keisarikuntaan, jonka läntinen maaraja seurasi
Tornionjokea. Valtakuntaa hallitsi pääkaupunki
Pietarista käsin Venäjän keisari, jota
Suomessa edustivat kenraalikuvernööri sekä
Suomen senaatti. Kenraalikuvernöörin asema
oli merkittävä, sillä hän oli asemamaansa
sotilaallinen johtaja ja osallistui myös senaatin
toimintaan. Kenraalikuvernöörillä oli
myös suora yhteys keisariin. Senaatilla puolestaan
oli lähinnä neuvoa antava rooli, ja se
sai esitysoikeuden vasta vuonna 1886. Suuriruhtinaskunnalla
oli joitain itsenäisen maan
piirteitä: suomalaisilla oli sisäisen keskus-,
alue- ja paikallishallinnon lisäksi käytössä
muun muassa omia postimerkkejä vuodesta
1856 alkaen, oma raha vuodesta 1860 sekä
jo vuonna 1812 alkunsa saanut oma armeija.
Suomen suuriruhtinaskunnalla ei kuitenkaan
ollut omaa vahvistettua lippua, vaan eri yhteyksissä
ja eri ajankohtina oli käytössä tarkoitusperästä
riippuen erilaisia lippuja.5
1800-luvun lopulla Venäjällä alkoi panslavistisen
liikkeen nousun myötä itää ajatus
Suomen autonomian purkamisesta ja alueen
lainsäädännön yhtenäistämisestä emämaan
lakien kanssa. Suomen kenraalikuvernööriksi
nimitettiin syksyllä 1898 kovaotteinen ja laajasti
inhottu Nikolai Bobrikov. Autonomian
kaventaminen saatettiin suomalaisten tietoon
15. helmikuuta 1899 julkaistulla manifestilla.
Keisari Nikolai II:lle lähetettiin nopeasti kerätty
yli 500 000 suomalaisen allekirjoittama
niin sanottu suuri adressi manifestin peruuttamiseksi,
mutta keisari ei suostunut ottamaan
vastaan adressia hänelle toimittanutta
lähetystöä. Helmikuun manifestista alkoi
niin kutsuttu ensimmäinen sortokausi. Venäläistämisohjelma
synnytti Suomeen vuonna
1901 separatistisen liikkeen ja Kagaaliksi kutsutun
salaisen vastarintajärjestön. Vastarinta
näytti voimansa ensimmäisen kerran vuonna
1902 toimeenpannun laittoman asevelvollisuuskutsunnan
yhteydessä. Suuri osa, pohjoisissa
Vaasan ja Oulun lääneissä peräti 84
prosenttia kutsun saaneista, jäi saapumatta.