I Voittamisen kiehtova mysteeri?
vuoden nuorempi. Pohdimme asiaa ja päädyimme siihen, että
aletaan valmentaa kimpassa.
Ilmeisesti valmentajani näki intuitiivisesti, että minussa on
jonkinlaista järjestelmällisyyttä ja organisointikykyä. Kaverissani
oli ehkä enemmän pelimiestä. Päädyimme siihen, että kun valmennamme
yhdessä, siitä voi tulla jotain hyvää. Yhteistyömme
sujuikin hyvin, ja jo toisena vuonna voitimme Suomen mestaruuden
12-vuotiaissa pojissa. Menestys jatkui tämän jälkeenkin.
Kaikki valmentamamme joukkueet ylsivät joko mestaruuteen
tai ainakin pelaamaan mitaleista. Se tuntui silloin maailman
tärkeimmältä asialta. Näistä kokemuksista syntyi intohimo itse
koripallopeliin. Siitä tuli minun juttuni. Valmentaminen alkoi
viedä mukanaan. Samalla syntyi intohimo ensin peliin ja myöhemmin
pelaajiin. Nämä ovatkin oman valmentamiseni kolme
elementtiä: käsitys itse pelistä, käsitys ihmisistä, jotka pelaavat,
ja ymmärrys valmennusprosessista. Tästä pursuaa oma valmennusfilosofiani.
Kun lähdemme joukkueen kanssa uuteen turnaukseen, tavoitteemme
on voittaa kaikki pelit. Mitään muuta tavoitetta ei
voi asettaa. Kun voitamme, olemme voittaneet joukkueena ja
menossa kohti tavoitetta. Kun häviämme, meidän pitää entistä
kovemmin pyrkiä kohti tavoitetta. Sillä, kuka tekee korit, ei ole
merkitystä.
Emootiot toki vaihtelevat tasaisissa turnauksissa. Hävityissä
peleissä harmitus tai pettymys on isompi, mikä saa aikaan sen,
että seuraavassa pelissä joukkue on todennäköisesti paremmin
valmistautunut. Kun on voitettu peli takana, harmitus on pienempi,
jos sitä on lainkaan, mutta valmistautuminen uuteen peliin
ei myöskään ole ehkä parasta mahdollista.
Minä yritän vain keskittyä peliin. Mitä kokeneemmaksi tulen,
sitä paremmin seuraan vain peliä, sitä miten omat pelaajani
ovat pelissä mukana. Yksilöt kiinnostavat minua, ja siksi seuraan
54