BB:n aaeilnns piävaijkrä taivaisiin ja pupillini laajenevat pakene-tai-taistele-tai-nai-reaktiosta
aina, kun haistan Calvin Kleinin Obsession for Menin
imelän myskin tuoksun. Siitä, että lävistetty alahuuli saa minut
haluamaan aloittaa taas tupakanpolton. Miten kauttaaltaan tatuoitu
käsivarsi yllyttää minua liftaamaan keikkabussiin ja jättämään
tienposkeen kaiken, minkä saavuttamiseksi olen ponnistellut
niin ankarasti. Siksi hermoni olivat aivan riekaleina, kun
tapasin Kenin. Sydämeni ontui viimeisillä voimillaan, ja Kenin
tarjoamat vakaus, turvallisuus ja tervejärkisyys olivat balsamia
korventuneelle sielulleni.
Nuo menneisyyteni musteella pistellyt mieslapset olivat kyllä
rajuja rakastajia mutta eivät kyenneet pitämään kalua housuissaan,
persettään poissa vankilasta, saati pankkitiliään plussalla sen
vertaa, että olisivat pysyneet hengissä. Ken taas oli vain niin…
turvallinen. Vastuullinen. Helppo. Hän käytti Niken kenkiä ja
Gapin t-paitoja. Hänellä oli oma asunto. Hän hölkkäsi. Hänen
rikosrekisterinsä oli yhtä puhdas kuin hänen pisamainen ihonsa.
Ja kaiken lisäksi hänellä oli tutkinto… tadaa… kirjanpidossa.
Saatoin tehdä vähän liiankin jyrkän korjausliikkeen.
Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastan Kenneth Eastonia kuin
hullu puuroa. Hän on paras ystäväni ja lasteni isä, ja olemme suorastaan
naurettavan onnellisia yhdessä. Tai ainakin minä olen.
Olen. Ihan oikeasti. Kai sitä voi olla samanaikaisesti kyyneliin asti
tylsistynyt ja onnellinen? Niitä kutsutaan onnenkyyneleiksi. Onnen
ja tylsistymisen ah-niin-tylsiksi kyyneleiksi. Ken on epähedonista,
ilmeetöntä pokka pitää -tyyppiä, joten on vaikea sanoa, mitä hän
tuntee. Niinpä olen päättänyt pitää häntäkin onnellisena. Mutta
jos ollaan rehellisiä. Kenillä ei ole välttämättä lainkaan tunteita.
Sen sijaan hänellä on Kapteeni Amerikka -tyylinen neliskulmainen
leuka, jossa on hienoinen lovi ja pysyvä kello viiden sänki.
18