Armotta toden tylyt siteet minua puristavat,
pelkät okaat kerään talteen jälkisadosta
ilon pelloilta, ja korttitalon lailla romahtavat
kaikki maallisen ilon toiveet, unelmat onnesta.
Yksin, tukenani vain kärsivällisyyden sauva
minä villissä, yöntäyteisessä autiomaassa
haparoin, askeleissani raskaan ketjun kolina
jonka lenkit vain kuolema voi rikkiriuhtaista.
Kuitenkin taivaasta kantautuu ääni lohdun,
ruususeppelöity enkeli taivaan linnakkeen.
Kultaisin siivin hän lennähtää maahan
ja minua lempeästi liljanvarrellaan hyväilee.
Heti putoavan kuulen vangin kupariketjun
ja siiven nousevan, ja hopeaäänen soivan.
Erik Johan Stagnelius
suom. Peter Mickwitz ja Miia Toivio