– Mitä näet, Petra?
– Ennen kaikkea lapset, jotka ovat kokeneet kovia, hän huokasi
apeana. – Taas.
Sjöberg otaksui, että Petran ajatukset vaelsivat pieneen poikaan,
jonka tämä oli löytänyt pensaikosta alle puoli vuotta aiemmin.
Sjöberg itse muisteli pientä tyttöä kylpyammeessa.
– Näen yksinäisen naisen, Westman jatkoi. – Eksyneen naisen
rahapulassa.
– Asumisoikeusasunnossa Norra Hammarbyhamnenissa?
Täkäläiset
asunnot maksavat miljoonia.
– Niin, tiedän, ettei se täsmää. Mutta kaikkea muuta on niukasti.
Jääkaapissa ja ruokakaapissa on vain kaikkein välttämättömin.
Kaikki on halpaa: vaatteet, huonekalut, taloustavarat, hygieniatuotteet.
Minusta asunto on kalustettukin säästeliäästi. Ei juuri
lainkaan koriste-esineitä. Se näyttää keskeneräiseltä. Kai sinäkin
näet sen, Conny?
– Miksi luulet, että hän oli yksin?
– Juuri siksi. Kaikki on niin persoonatonta. Nainen ei halunnut
olla täällä. Hän kuului toisaalle.
Kun rikosteknikot Gabriella Hansson etunenässä ilmestyivät
paikalle, Sjöberg oli jo ennättänyt ulos asunnosta Trålgränd 5:ssä
ja seisoi talon pihalla.
– Hei, Bella, Sjöberg sanoi.
– Näytät väsyneeltä.
Nainen ei pysähtynyt vaan ainoastaan hidasti vauhtiaan ohittaessaan
12
poliisit.
– Uhreina on lapsia. Verta on joka paikassa, Sjöberg varoitti.
– Onnettomuus?
– Ei missään nimessä.
Bella kiihdytti taas vauhtiaan ja kiiruhti päättäväisesti eteenpäin.