13
Esipuhe
sisällään oli aina kehottanut miestä odottamaan sitä salaperäistä suojelijaa,
joka olisi varmasti jo ilmaantunut, jos olisi ollut tulossa.
Kun mies lopulta tajusi, että tuosta parantelemisen taidosta oli
hyötyä myös taiteen ulkopuolella tosielämässä, se oli ensin melkoinen
järkytys. Hän oli aina pitänyt itseään vähän tomppelina, joka oli juuri
ja juuri läpäissyt high schoolin. Lisäksi hänen normaali mielentilansa
silloin, kun hän ei tehnyt mitään erityistä, oli kaoottinen yhdistelmä
turhautuneisuutta, kärsimättömyyttä, itseinhoa ja taiteellisia tai
filosofisia pulmia.
Siksi taiteilijoista tulee taiteilijoita, eikö niin? Jotta kaaokseen
saadaan järjestystä? Irrationaalisesta rationaalista? Mahdottomiin
kysymyksiin vastauksia? Suojaa mieltä riivaavilta ristiriitaisilta
pyörremyrskyiltä? Vai onko se kaikki vain kostoa? Parempi olla ajattelematta,
hän ajatteli. Ajatusketju johtaisi vain täydelliseen emotionaalisen
itseriittoisuuden tilaan.
Mutta tämä uusi tietoisuus siitä, että hän voisi hyödyntää taitoaan
koko maailmaa koskevissa suurissa ongelmissa, opetti miehelle, että
hänen kohtalonsa, ainakin ennustettavassa tulevaisuudessa, oli tulla
poliittiseksi rockartistiksi.
Mutta ei sillä tavalla, jolla Jackson Browne, Bonnie Raitt, Graham
Nash ja John Hall olivat poliittisia. He olivat etulinjassa taistelevia
sankareita. Miestä kiinnosti, ainakin ensin, journalismi. Taiteen ja
journalismin yhdistäminen samaan tapaan kuin Bob Dylan teki folkartistina.
Mies olisi ensimmäinen, joka tekisi taidetta yksinomaan poliittisista
ongelmista niin, että jokainen kappale nivoutuisi albumin
laajempaan teemaan. Kukaan ei ollut aiemmin tehnyt niin, ainakaan
jatkuvasti.
Miksei?
No, ensinnäkin muut olivat liian älykkäitä. He tiesivät, että heidän
uransa päättyisi siihen. Mutta mies ei välittänyt. Itsensä löytämisen