
PROLOGI – VALKOINEN AAVA
Elämänliekki lakkasi lepattamasta, ja henki kohosi kuin savu
kylmenevistä kekäleistä. Paksu hiljaisuuden verho vaiensi
äänet,
jotka kantautuivat keskisestä elävien puolelta. Hän
unohti nimensä. Myrkyn polte ja raastava tuska hiipuivat, kun
hän lipui mustaa jokea tuonpuoleiseen. Kunniannälkä, kostonhimo,
kaikki vimma todistaa itsensä toisia paremmaksi katosivat.
Kaikkein sitkeimpänä ja viimeisimpänä haihtui harha ihmishengen
7
erillisyydestä.
Hän ei tiennyt, seisoiko vai makasiko hän. Ei ollut väliä,
missä suunnassa oli ylhäällä tai alhaalla. Valkoinen valo ympäröi
hänet niin kirkkaana, että se sokaisi kuin läpitunkemattomin
pimeys. Hohde oli jatkoa hänen uudelle keveälle hahmolleen.
Hänellä ei enää ollut ruumista, jolla tuntea, kuulla, nähdä,
haistaa tai maistaa, ja kuitenkin hän oli tietoinen toisenlaisesta
olotilastaan. Aivan kuin hänelle olisi annettu ylimaalliset aistit
ja entistä laajempi ajattelukyky.
Jokin kirkkauden takana veti häntä puoleensa kuin kuunvalo
yökköstä. Hän tunsi, että siellä hänen kaikki kaipauksensa
saisivat viimein täyttymyksensä. Outo levottomuus pakotti
häntä jatkamaan kesken jäänyttä matkaansa. Mutta missään ei