tomeraa vartijaa, joka keskeyttää tappelut, taltuttaa juopuneet
merimiehet,
raahaa yksijalkaiset varkaat oikeustalolle ja palauttaa
järjestyksen kaaokseen.
– Auts, Andersen sanoo ja vie sormensa huulilleen, verta tippuu
lattialle.
– Antakaa kun autan, Anna sanoo ja tulee lähemmäs.
Mies näyttää pelokkaalta ja imee sormeaan. – Ei, ei, hän sanoo.
– Mutta teistä vuotaa verta.
– Minun täytyy lähteä, on jo myöhä, aivan liian myöhä, mies
voivottelee onnettomana kuin lapsi.
– Menettekö kotiin perheenne luokse? Anna kysyy, pukeutuu
ripeästi ja kuvittelee mielessään pitkän laihan miehen ja kalpean
kauniin vaimon, jolla on lapsi kummallakin rinnalla.
Mies ei vastaa vaan nousee ja panee paperileikkeensä mustaan
nahkasalkkuun. Hänen hiuksensa miltei koskettavat kattoa, niin
pitkä hän on, niin, hän muistuttaa lähinnä pitkäkätistä apinaa, jonka
Anna on nähnyt huvipuistossa.
– Palkaksi vaivoistanne, mies sanoo ja painaa lämpimän kolikon
hänen käteensä, pisara verta valuu mukana. – Ja luotettavuudestanne,
11
mies lisää.
Anna nyökkää, mutta hänestä tuntuu, että hänen pitäisi myös
niiata. – Saanko katsoa? hän sanoo ja yllättää itsensä. Hänellä ei ole
tapana esittää asiakkaille pyyntöjä.
Andersen on myös yllättynyt, peloissaan. – Katsoa?
– Itseäni, Anna sanoo ja nyökkää kohti nahkasalkkua, jota mies
puristaa pitkillä sormillaan kuin kynsillä saalista.
– Ensi kerralla, ensi kerralla. En ole tyytyväinen, en vielä, Andersen
sanoo. – Mutta se ei johdu teistä vaan minusta.
Mies avaa oven ja kurkistaa käytävään. Kuten useimmat Annan
asiakkaista, hänkään ei välitä tavata muita talossa vierailevia miehiä.
Sitten hän hyvästelee nopeasti. Hänellä ei ole painaa päähänsä
korkeaa hattua kuten hienoilla herroilla, vain pehmeä mustasta