vanhemmat pojat olivat saaneet surmansa taistelussa Aigeianmerellä
vuonna 1918 ja perheen isä oli menehtynyt espanjantautiin
vajaa vuosi myöhemmin. Nyt heistä kannettiin huolta,
sekä hänen äidistään että hänestä: syvää yhteisöllistä huolta, joka
oli ajoittain ainoa asia joka esti heitä vaipumasta syvimpään epätoivoon.
Mutta vaikka heitä ei ollut päästetty vajoamaan kurimuksen
syövereihin, he olivat jääneet sinnittelemään sen reunalle.
Adamilla sen paremmin kuin hänen äidillään ei heidän erilaisista
luonteenlaaduistaan huolimatta tuntunut olevan kylliksi energiaa
muuhun kuin elämän edessä nöyrtymiseen. Ajatus siitä, että
heidän täytyisi taistella tiensä pois huonosta kohtalostaan, tuntui
tyystin tavoittamattomalta. Niinpä vain pari vuotta sodan jälkeen
velat, suru ja äidin jatkuvat valitukset pakottivat heidät myymään
maatilan takaisin Knightin suvulle huomattavan alhaiseen
hintaan. Berwickit olivat useiden sukupolvien ajan työskennelleet
Knightin tilan työntekijöinä ja sisäkköinä, myös Adamin oma
äiti ja isoäiti, ja nyt Adamkin oli liittynyt palkollisten kaartiin: hän
korjaisi heinää kesäisin, kyntäisi peltoja ja kylväisi vuoroin vehnää,
vuoroin humalaa ja ohraa.
Lopulta myös Knightin perhe, kuten niin monet muutkin tässä
kylässä, alkoi kärsiä taloudellisista ongelmista. Adamista tuntui,
että heidät kaikki oli sidottu yhteen, he olivat vahvasti riippuvaisia
toisistaan, ja maatilan myynti Knightin suvulle ja palkolliseksi
ryhtyminen olivat osa laajempaa yhteisöllistä ponnistusta pinnalla
pysymiseksi ja selviytymiseksi.
Hän itse tasapainotteli aivan reunalla – tai ainakin esitti tekevänsä
niin. Mutta hänen sisällään, siinä kohdassa, jota vain kirjat
pystyivät koskettamaan, asuivat syvä hämmennys ja mitä kipein ja
viiltävin kipu. Hän tiesi, että osa hänen tajunnastaan oli sulkeutunut
torjuakseen tuskan merkillisenä yrityksenä suojella häntä itseään,
ja hänen äitinsä laita oli vielä pahemmin, sillä tämä tuntui
17