Mies kuunteli naisen lörpöttelyä ja pudisti päätään kuin ei olisi
uskonut korviaan.
”Ettekö te sitten ole lukenut niitä?” nainen kysyi ja kohtasi
miehen katseen epäuskoinen välke silmissään.
”En voi sanoa, että olisin erityisen kiinnostunut niistä. Pitäydyn
Haggardissa ja sen sellaisissa. Seikkailukertomuksissa. Te varmaan
tuomitsette minut siitä.”
”En voisi koskaan tuomita ketään heidän lukemiensa kirjojen
perusteella.” Nainen pani merkille ironisen ilmeen miehen kasvoilla
ja lisäsi leveän hymyn saattelemana: ”Joskin taisin juuri tehdä
niin.”
”Yhtä kaikki en ole koskaan käsittänyt, miten sellaiset kirjat,
joissa tytöt etsivät itselleen aviomiestä, voisivat olla verrattavissa
suuriin kirjailijoihin. Tolstoihin ja muihin.”
Nainen katsoi häntä uudenlainen kiinnostus katseessaan.
14
”Luetteko te Tolstoita?”
”Luin aikoinaan – minut aiottiin lähettää opiskelemaan sodan
aikana. Mutta molemmat veljeni kutsuttiin sotimaan, joten jäin
tänne auttamaan.”
”Oletteko te kaikki nyt maatilalla töissä?”
Mies käänsi katseensa pois. ”Emme, neiti. Kumpikin kuoli. Sodassa.”
Hän käytti mielellään sanoja sillä tavalla: selkeästi, terävästi, syvästi
ja peruuttamattomasti. Kuin yrittäisi tyrehdyttää keskustelun.
Mutta hän pelkäsi, että tätä naista hänen tapansa houkuttelisi
vain lisäkysymyksiin, joten hän jatkoi kiireesti: ”Näettekö nuo
kaksi tietä, jotka kohtaavat – tehän tulitte tänne Winchesteristä,
vasemmalta, eikö niin? No, pysytelkää tuolla oikeanpuoleisella –
Lontooseen vievällä päätiellä – ja pääsette Chawtonin keskustaan.
Talo on tuolla edessä.”
”Voi, miten ystävällistä, kiitos. Mutta teidän täytyy lukea hänen
kirjojaan. Todellakin. Tarkoitan, että… tehän asutte täällä…