reaktiota. ”En onnistunut selvittämään Lontoosta käsin juuri mitään
– kiitos paljon, kun kerroitte minulle.”
Mies piti porttia auki naiselle, ja he ryhtyivät astelemaan yhtä
13
matkaa tielle.
”Voin viedä teidät hänen talolleen, jos tahdotte – se on vain
puolisentoista kilometrin päässä tämän tien varrella. Olen jo tehnyt
maatilan heinätyöt tämän aamun osalta ennen kuin ilma käy
liian kuumaksi, joten minulla on aikaa.”
Nainen hymyili, väläytti upean, leveän, valkoisen, hurmaavan
hymyn, jollaista miehen oli vaikea kuvitella kenellekään muulle
kuin amerikkalaiselle. ”Niin hurjan ystävällistä, kiitos oikein paljon.
Minä kuulkaa luulin, että täällä kävisi jatkuvasti ihmisiä, tällä
tavalla kuin minäkin – käykö heitä?”
Mies kohautti olkapäitään ja mukautti vauhtinsa sopivan hitaaksi
naiselle, kun he kävelivät vajaan kilometrin matkan Herrastalolle
johtavaa tietä.
”Kai heitä käy melko usein. Joskaan täällä ei ole juuri mitään
nähtävää. Siellä on näet vain työmiesten asuntoja, siellä talossa –
vuokralaisia kaikissa huoneissa.”
Hän kääntyi ja näki naisen kasvojen kiristyvän pettymyksestä.
Ennen kuin hän käsitti, mikä tähän meni, hän kuuli kysyvänsä naiselta
kirjoista kuin olisi toivonut voivansa piristää tätä.
”En ole varma, pystynkö vastaamaan tuohon”, nainen vastasi,
kun hän osoitti eteenpäin maalaistiellä, jonka vastakkaisessa
suunnassa nököttivät miehen kärryt unohtuneine kuormineen.
”Minusta vain tuntuu kuin hän olisi pääni sisällä, kun luen hänen
teoksiaan yhä uudelleen, kuten minulla on tapana tehdä… paljon
useammin kuin muiden kirjailijoiden. Se on kuin musiikkia. Isäni
luki minulle hänen kirjojaan ensimmäisen kerran, kun olin vasta
pikkutyttö – hän kuoli, kun olin kahdentoista – ja kuulen hänenkin
äänensä, kun luen niitä. Mikään ei saanut häntä nauramaan
ääneen
niin kuin ne kirjat, ei kerta kaikkiaan mikään.”