miehen luontaiseen pidättyväisyyteen sopivaksi. ”Olen täällä päiväkäynnillä
Lontoosta – tulin junalla Winchesteristä katsomaan
kirjailija Jane Austenin kotitaloa. Mutta en löydä sitä, ja sitten
näin tieltä tämän pienen kyläkirkon ja päätin tulla tänne katselemaan.
Etsimään jälkiä Austenista, jos vain löytäisin niitä.”
Mies vilkaisi oikean olkansa yli kirkkoa, paikallisesta piikivestä
ja punaisesta hiekkakivestä pystytettyä rakennusta, jossa hän
oli käynyt koko ikänsä ja joka lepäsi pyökkien ja jalavien suojissa.
Se oli rakennettu uudelleen pari sukupolvea sitten – siellä ei
ollut mitään merkittävää jäljellä Jane Austenista tai tämän lähisukulaisista.
11
Hän kääntyi ja vilkaisi taakseen nyt vasemman olkansa yli jalkaportaita
kirkkomaan perällä, joiden takana saattoi nähdä vilauksen
korkeista kartion muotoon leikatuista marjakuusipensaista. Jo
poikasena hän oli ajatellut, että ne näyttivät lähinnä kookkailta
suola- ja pippurisirottimilta. Rinteen pensaat reunustivat vaikuttavan
Elisabetin aikakauden talon eteläistä pengerrettyä puutarhaa.
Talossa oli tiiliharjakatto ja viiniköynnösten peittämä kolmikerroksinen
Tudor-kuisti.
”Kartano on tuolla”, hän sanoi äkkiä, ”aivan kirkon takana. Sitä
kutsutaan Herrastaloksi. Knightin perhe asuu siellä. Neiti Austenin
äidin ja siskojen haudat ovat tuolla – näettekö, kirkon seinän
luona?”
Naisen kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta paitsi tietojen vuoksi
myös siksi, että hänen neuvojansa alkoi vähitellen lämmetä keskustelulle.
”Voi hyvänen aika, minulla ei ollut aavistustakaan…”
Sitten naisen silmät alkoivat kostua. Hän oli hätkähdyttävin
ihmisolento, jonka mies oli kuunaan tavannut, kuin sanomalehtien
hius- tai saippuamainoksen malli. Kun kyyneleet kihosivat
naisen silmiin, niiden väri muuttui joksikin, mitä mies ei liioin ollut
koskaan aiemmin nähnyt, niistä tuli lähes violettiin vivahtavan