Hän pysähtyy pientareen punaiselle soralle. Kyse on rutiinista.
Tai pikemminkin refleksistä. Vallabit eivät ole kovin tavallisia
näillä main – niitä tapaa enemmän kauempana Kakadussa
– mutta tämä on ehkä eksyksissä. Sellaista on tapahtunut
ennenkin. Jos se on vahingoittunut, Blueyn täytyy päästää se
autuaammille
metsästysmaille. Alempana etelässä, Sydneyssä
tai Melbournessa, soitettaisiin kai jollekin naurettavalle riistanhoitajalle,
joka hoitaisi likaisen työn. Täällä ihminen huolehtii
siitä, mikä hänen tielleen osuu. Niin se vain on.
Bluey jättää autonoven auki. Ajovalot valaisevat tienreunan
soraa.
Hän kyyristyy eläimen viereen. Se on kaunis hietakenguru,
naaras. Onnettomuuden on täytynyt tapahtua aivan äsken.
Ruumis on vielä lämmin.
Kärpäsiä on jo kertynyt paikalle, ne surisevat toiveikkaina
ummistuneiden silmien ympärillä. Turkki on ehjä mutta kallo
murskana. Kaiken on täytynyt tapahtua nopeasti.
Kuski on vain jatkanut matkaa. Kukaan ei välitä kuolleesta
vallabista.
Mutta sillä on poikanen pussissa. Se on jo melkein niin iso,
että voisi jättää emonsa. Mutta se on jäänyt pussiin peloissaan.
Se tuijottaa Blueya tummilla kiiltävillä silmillään. Suuret korvat
huojuvat edestakaisin kuin perhosen siivet.
”Crikey!” Bluey sanoo.
Hän nostaa kengurunpojan varovasti pussista. Se ei selviytyisi
yksin hengissä. Hän huokaisee. Ei sitä voi jättää tänne. Oli
varmaan tyhmää pysähtyä, mutta tilanne on mikä on. Miksi hänen
täytyi vilkaista tien reunaan? Hän kuljettaa eläimen mukanaan
autoon, penkoo sieltä esiin suhteellisen puhtaan kangaskassin
ja työntää poikasen sinne, vaikka tietää, ettei ole järkevää
17